Tylsistyminen on katoava taito

Edellisessä blogissa kirjoitin siitä, kuinka tänä päivänä työelämässä tarjoutuu varsin vähän automaattisia suvantovaiheita. Muutos ja nopeus ovat keskeisellä sijalla työelämässä. Hengähdyshetket ja työn rytmittäminen ovat tänä päivänä vahvasti jokaisen omalla vastuulla.

Tuon saman ajatuksen voi oikeastaan siirtää myös meidän vapaa-aikaamme. Nykyiset viestintävälineet ja teknologia mahdollistavat sen, että olemme melko lailla jatkuvasti online -tilassa. Olemme myös itse oppineet sen, että jokainen tyhjä hetki täytetään tutkimalla jotain älylaitetta. Olemme omasta ja muiden toimesta jatkuvassa viestintätulvassa. Jos ennen matkustaminen bussissa tai ystävän odottaminen kahvilassa tarjosi mainion hetken vaipua omiin ajatuksiin ja rauhoittua, tartumme tänä päivänä ensimmäiseen mahdollisuuteen viihdyttää itseämme jonkin ulkoisen stimulaation kautta.

”Olemme hyvää vauhtia vieraantumassa kyvystä sietää ja nauttia tylsyydestä – siitä, että ei ole mitään tekemistä tai viihdykettä.”

Yksi näkökulma siihen, että stressin kokemus on tänä päivänä niin vahvaa, voisi olla se, että kehon ja mielen vireystaso on jatkuvasti korkealla. Monen vuorokausi on unta lukuun ottamatta täynnä kaikkiin aistikanaviin suunnattua vilkettä ja välkettä. Luonnollisia, ikään kuin itsestään tarjoutuvia pysähtymisen ja palautumisen sekä rauhoittumisen hetkiä ei ole. Ne täytyy tietoisesti tehdä.

”Siitä, mikä aiemmin tapahtui melkein itsestään, on tänä päivänä tehtävä tietoinen taito. Tylsistymisen taito.”

Hälyttävää mielestäni on se, että moni kokee nämä tylsyyden eli hiljentymisen hetket epämiellyttävinä, ahdistavina. Sanoisinkin, että mitä hankalampaa ja epämiellyttävämpää pysähtyminen ja hiljentyminen on sitä enemmän olemme sen tarpeessa.

Stressiin liittyvissä koulutuksissa usein ehdotan, että tätä hiljentymisen taitoa voitaisiin harjoitella yhdessä myös työpaikoilla esimerkiksi pitämällä palaverin alussa muutaman minuutin hiljaisen hetken. Tuossa hetkessä jokaisen tehtävänä olisi säädellä kohinaa mielessään ja tunnistaa tunnetilaansa.

Useimmiten paikalla olijat pitävät ideaa hyvänä ja tarpeellisena. Lähestulkoon aina kuitenkin vallitsee jonkinasteinen epäusko siitä, että tällainen tapa voitaisiin ottaa oikeasti käyttöön.

”Kaikki tieto ja taito rauhoittumiseen on ollut olemassa jo vuosisatoja. Mikä saa meidät tänä päivänä väheksymään sitä?”

Onko kyse juuri siitä, kun pysähtymistä ja palautumista on ennen tapahtunut myös automaattisesti, että emme ole koskaan ajatelleet sitä varsinaisena taitona? Tai että sille pitäisi erityisesti raivata tilaa ja kantaa siitä yhteisesti vastuuta?

Tärkeää olisi tänä päivänä tiedostaa, että näitä palauttavia tylsyyden hetkiä ei juurikaan tule automaationa. Itse olemme rakentaneet maailman, jossa hiljentymisestä ja tylsyydestä on tullut asia, jolle pitää varata erikseen aikaa. Tehdään yhdessä töitä sen eteen, että hiljentymisestä tulee osa päivärutiinia.